Kevät numeroina

Välitilinpäätöksen saldo numeroina:

Tammikuu 461km
Helmikuu 501km
Maaliskuu 566km
Huhtikuu 451km
Toukokuu 505km

Huhtikuussa ja toukokuussa jäin vähimmäistavoitteesta, mutta eipä siitä sen kummempia. Tein sen minkä kykenin.

Välitilinpäätös ja muutos

Pera laittoi minut ruotuun keskiviikkona alamäessä. Eka kerran 4-5 vuoteen juoksin kovaa. Niin kovaa, että jalat meinasivat lähteä alta. Mitä ihmettä olen touhunnut näinä seitsemänä vuonna? Täh? Miksen ole juossut kovaa? Miksen ole rankaissut itseäni kestämään kovaa vauhtia? Ilmankos olenkin potenut näinä vuosina huonoa omatuntoa siitä, kun joku töissä toohottaa siitä, että Ste se vasta kova juoksija on. Ja hitot. Ne on ne muut kovia. Hei, mä en edes näe niiden kantapäitä. Heh, itsesääli se vasta onkin verraton ystävä. Itsesääliä vain mukaan matkalle ja kohti etelää. Sitten vain odotellaan niitä tuloksia.

Toukokuisena lauantaiaamuna koitti uuden tien ensimmäinen askel. Vedin neljäsatasia aamunkoitteessa. Radalla. Onneksi ei ollut katsojia paljoa. Oli se sen verran rumaa puuhaa. Tiistaina vedin kuusikujaa ylös ja sen jälkeen oli vuorossa alamäkivedot Karikolla. Niistä tuntuu olevan apua. Keskiviikkona kävin metsässä. Viihdyimme S:n kanssa kuuden kilsan reitillä kohtalaisen kauan, mutta hauskaa oli. Löysimme takaisin autolle. Auto olikin helppo löytää kun muut olivat jo poistuneet paikalta.

Toukokuun viimeisenä perjantaina liikahti kova kymppi Ruissalossa 33.30. Taisi olla ennätykseni tällä reitillä. Kaksi johtopäätöstä: oikea tie, mutta matkaa jäljellä. Sunnuntaina juoksin Pasin kanssa koleassa vesisateessa liian kovaa ja liian kauan. Kesä on siis tulossa.

SM-maastot Porvoossa ja krapula

Pettymykset saivat ansaittua jatkoa Porvoossa. Pitkä kisa ei sujunut alkuunkaan. Taas taisin odottaa jotain enemmän. Kisaa ei ollut lainkaan. Ainoa tavoite oli vain päästä maaliin. Pidä siinä sitten lippu korkealla. Mä olin joku viidenneksi viimeinen. Jihuu. Ja se vielä tuntui pahalta. Ei ollut mitään tehtävissä. Porvoo on paska maa.

Olen todellakin pohtinut sitä, että mitenkäs voi olettaa juoksevan kovempaa mitä on harjoitellut. Helposti. Onhan tämä tarinointi yksi osoitus siitä. Toivolan Olli tiivisti tämän aika hyvin toteamalla, että "Joskus vaan käy niin, että tiedät olevasi kunnossa, mutta mihinkään ei pääse tai sitten et tiedä olevasi huonossa kunnossa." Ehkä pitäisi antaa Elviksen auttaa. Elvishän on joillekin jumala. Elvis on kaikkivoipaisuudessaan minua opastava: "A little conversation, little more action please." Tämä johdattakoon minua eteenpäin.
Tänään purin kettuuntumista olemalla juoksematta. Ei se paljoa helpottanut, mutta helpotti kuitenkin. Laitoin väikkärin käsikirjoituksen luettavaksi, ja samalla selvisi, että väittelen aikaisintaan syksyllä. Hyvä, että sekin selvisi vihdoinkin.

Kevät päättyi kolmeen pettymyksen kivijalkaan, joista otin opikseni. Kaikesta huolimatta keväästä jäi siis ihan hyvä olo. Tämän kehtaan tunnustaa, en muuta. On tässä ollut sen verran muuta hommaa viimeisten vuosien aikana, että pitäisi kai hyväksyä sekin, että en olekaan terästä. Lihaa, luuta, nahkaa ja väsynyttä mieltä vain. Heh, juoksen yhä. Mieli kuitenkin halajaa sitä, mitä olin joskus tavoittelemassa. Ehkä tästä tulee vielä jotain.

Pm-maastot

Vaikka Oulu ei kisana tuntunut missään, vei se kuitenkin minut pihalle. En tietenkään tajunnut sitä vasta kuin liian myöhään. Niinhän sen pitää mennäkin. Täysillä vain seinää pahki. Juoksin itseni huomaamattani lähes totaalisen pihalle. Itse asiassa tämän jätkän pasmat ovat olleet sekaisin Karhun karsinnan jälkeisestä viikosta lähtien, ja alamäki ei sen kun jatkui. Harjoittelua ei ole vienyt mikään kimmoke eteenpäin. Typerää kun pitää palautella kun pitäisi kuitenkin harjoitella samaan aikaan. Mutta tässä olotilassa ei varmaankaan kannata alkaa takomaan päätänsä enempää seinään. Ei hymyilytä.

Tänään eli päivää ennen pm-maastoja ajattelen viskata tossut vaatekaappiin. Ja lukita oven. S saa piilottaa avaimen. Juoksutin taas maratonkoululaisia. Vedin hampaat irvessä aika leppoisaa vauhtia. Hyvä olo, myhäilin. Ei vaan, aivan hemmetin sekainen olo. Jos viime viikolla olin pihalla niin nyt mennään jo tien ojanpuoleisella laidalla. Olisin mieluusti kävellyt kotiin Kupittaalta mutta Hirvensalossa asuva koululainen juoksi samaa matkaa niin eihän siinä mitään kävellä voi. "Et ollut palautunut" oli varmaan tämän olotilan viesti, mutta minähän en mitään tajua. En halua. Pitää juosta.

Toho illalla kettuili sen verran onnistuneesti, että oli pakko lähteä maastoihin. Uudella taktiikalla. Annoin muiden juosta karkuun ja aloin sitten napsia edellä juoksevia pikku hiljaa. Maalissa olin kuudes, mutta km-vauhti oli taas hidas. Kisan jälkeen olin tyytyväinen 3.20km-vauhtiin. Näin sen ei pitäisi olla, mutta nyt on. Ennen kaikkea olin tyytyväinen siihen, että olin edes 20 minuutin verran sen oloinen tyyppi, joka haluaisin olla. Juoksija, joka yrittää. Tosin ei se hirveän vahva olotila ollut: alkuverryttelyn jälkeen olin noin neljän millin päässä siirtyä katsomoon.