Pettymykset saivat ansaittua jatkoa Porvoossa. Pitkä kisa ei sujunut alkuunkaan. Taas taisin odottaa jotain enemmän. Kisaa ei ollut lainkaan. Ainoa tavoite oli vain päästä maaliin. Pidä siinä sitten lippu korkealla. Mä olin joku viidenneksi viimeinen. Jihuu. Ja se vielä tuntui pahalta. Ei ollut mitään tehtävissä. Porvoo on paska maa.
Olen todellakin pohtinut sitä, että mitenkäs voi olettaa juoksevan kovempaa mitä on harjoitellut. Helposti. Onhan tämä tarinointi yksi osoitus siitä. Toivolan Olli tiivisti tämän aika hyvin toteamalla, että "Joskus vaan käy niin, että tiedät olevasi kunnossa, mutta mihinkään ei pääse tai sitten et tiedä olevasi huonossa kunnossa." Ehkä pitäisi antaa Elviksen auttaa. Elvishän on joillekin jumala. Elvis on kaikkivoipaisuudessaan minua opastava: "A little conversation, little more action please." Tämä johdattakoon minua eteenpäin.
Tänään purin kettuuntumista olemalla juoksematta. Ei se paljoa helpottanut, mutta helpotti kuitenkin. Laitoin väikkärin käsikirjoituksen luettavaksi, ja samalla selvisi, että väittelen aikaisintaan syksyllä. Hyvä, että sekin selvisi vihdoinkin.
Kevät päättyi kolmeen pettymyksen kivijalkaan, joista otin opikseni. Kaikesta huolimatta keväästä jäi siis ihan hyvä olo. Tämän kehtaan tunnustaa, en muuta. On tässä ollut sen verran muuta hommaa viimeisten vuosien aikana, että pitäisi kai hyväksyä sekin, että en olekaan terästä. Lihaa, luuta, nahkaa ja väsynyttä mieltä vain. Heh, juoksen yhä. Mieli kuitenkin halajaa sitä, mitä olin joskus tavoittelemassa. Ehkä tästä tulee vielä jotain.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment