Pm-maastot

Vaikka Oulu ei kisana tuntunut missään, vei se kuitenkin minut pihalle. En tietenkään tajunnut sitä vasta kuin liian myöhään. Niinhän sen pitää mennäkin. Täysillä vain seinää pahki. Juoksin itseni huomaamattani lähes totaalisen pihalle. Itse asiassa tämän jätkän pasmat ovat olleet sekaisin Karhun karsinnan jälkeisestä viikosta lähtien, ja alamäki ei sen kun jatkui. Harjoittelua ei ole vienyt mikään kimmoke eteenpäin. Typerää kun pitää palautella kun pitäisi kuitenkin harjoitella samaan aikaan. Mutta tässä olotilassa ei varmaankaan kannata alkaa takomaan päätänsä enempää seinään. Ei hymyilytä.

Tänään eli päivää ennen pm-maastoja ajattelen viskata tossut vaatekaappiin. Ja lukita oven. S saa piilottaa avaimen. Juoksutin taas maratonkoululaisia. Vedin hampaat irvessä aika leppoisaa vauhtia. Hyvä olo, myhäilin. Ei vaan, aivan hemmetin sekainen olo. Jos viime viikolla olin pihalla niin nyt mennään jo tien ojanpuoleisella laidalla. Olisin mieluusti kävellyt kotiin Kupittaalta mutta Hirvensalossa asuva koululainen juoksi samaa matkaa niin eihän siinä mitään kävellä voi. "Et ollut palautunut" oli varmaan tämän olotilan viesti, mutta minähän en mitään tajua. En halua. Pitää juosta.

Toho illalla kettuili sen verran onnistuneesti, että oli pakko lähteä maastoihin. Uudella taktiikalla. Annoin muiden juosta karkuun ja aloin sitten napsia edellä juoksevia pikku hiljaa. Maalissa olin kuudes, mutta km-vauhti oli taas hidas. Kisan jälkeen olin tyytyväinen 3.20km-vauhtiin. Näin sen ei pitäisi olla, mutta nyt on. Ennen kaikkea olin tyytyväinen siihen, että olin edes 20 minuutin verran sen oloinen tyyppi, joka haluaisin olla. Juoksija, joka yrittää. Tosin ei se hirveän vahva olotila ollut: alkuverryttelyn jälkeen olin noin neljän millin päässä siirtyä katsomoon.