Turhautuminen jatkuu

Turhautuminen on leppoisaa, kun aurinko paistaa tai sataa lunta. Onpas hilpeä meininki. Eilen kävin käskystä juoksu-kävelemässä 5 km. 1,3 km kivutonta juoksua vaihtui tuttuun kipuun. Hiphei. Lihakset olivat kuitenkin hyvässä iskussa.

Kokonaisuudessaan nyt alkaa olemaan aika hilkulla. Veneluun ja sen jänteen kanssa oli helpompi kun tiesi, että seuraavat neljä-viisi kuukautta kun teen tätä treeniä niin pääsen suosta. Nyt ei ole mitään tarjolla. Ei mitään. Voisin tehdä kuntopiiriä tai muuta vastaavaa, mutta motivaatio on ihan lopussa niiden kanssa. Ei ole mitään ylläpidettävää kuntoa enää tai päämäärää. Toisaalta jos osaisin ajatella tässä kohdin kuin oikeat urheilijat, niin takoisin korvaavia sitä tahtia, että oksat pois. Toisaalta takaraivossa takoo, että polvea pitää varoa, joten korvaavista sulkeutuvat pois pyöräily, vesijuoksu ja heikoimpina päivinä myös hiihto. Sitten on vain kuntopiiri ja kun siinäkin pitää polven kanssa ottaa lunkisti, niin kehitä siinä sitten aerobista kuntoasi, piru vie.

Tosi asiassa kuitenkaan tätäkään taistelua ei voiteta valittamalla. Olinkin eilen tahkoamassa Impivaaran latuja. Ei kulkenut pätkääkään, mutta tulipahan tehtyä jotain taas. Vähemmästäkin on liekeissä. Lauantai jatkui hiihdon merkeissä. Vastaan tuli tuttuja. McMutton himself. Mr. 114. Nyt on taas adrenaliinia veressä. Pääsispä tästä nyt pian juoksemaan. AAAAaaaarrrrrgggghhhhhh! Sunnuntaina hiihdin Z:n kanssa 2,5 h. Olin nääntyä sille matkalle. Vastaan tuli taas tuttuja.

Raasto.com'n palveluntarjoajalla oli taas joku häikkä. Mutta ei se mitään, mitä ilta toikaan tulleessaan: ensimmäisiä kivuttomia juoksuaskelia sitten lokakuun. Tosin ei ole polvi vielä varmuudella kuosissa, mutta ei se mitään. Tästä se lähtee. Oli muuten raskasta juosta nykykuosissa. Todella. Niin keskiviikkona tuli sitten vähän takaisin. Hiihto oli tervanjuontia. Ensimmäisestä työnnöstä lähtien tajusin, että jokainen eteenpäin suuntautuvat siirto on todella ansaittava. Papat vetelivät perinteisellä ohi. Hyi hitto mitä touhua. Enemmän lunta tuli tupaan aamulla, kun polvi osoitti olevansa vielä haluton tulevaan rankaisuun. Lähdinkin siltä voivottelulta lääkäriin.

Magneettikuvassa oli oikea vastaus. Piikillä tästä ei enää mennä läpi... Aamuinen lenkki oli kuitenkin miellyttävä kokemus. Juoksu on parasta! Vammat eivät. Fiilikset ehtivät jo nousta kattoon, mutta vastapallo tuli suht' välittömästi. Toisaalta olishan se ollut ironista, jos ilman rationaalista syytä ilmentynyt vamma häviäisi ilman rationaalista syytä. Suoraan sanoen ei taaskaan hymyilytä. Tai no ihan vähän. Elämähän on kerrassaan riemastuttava kokemus. Vähän niin kuin tämäkin. Perjantaina käväisin taas virkistäytymässä. 5 km ja kotiin.

Lauantaina paistoi aurinko monessa mielessä. Aamulla juoksin kympin neljää puolta. Tämä oli eka varsinainen juoksuharjoite muutamaan kuukauteen. Polvi piti vaihtelevasti. Sunnuntaina kynsin 2,5 tuntia hiihtoa hyvällä kelillä. Z'n ja Virran kanssa, lopussa Mikan ja Artsin kanssa, vaikka siinä vaiheessa olin jo ihan loppu. Pasmakin näkyi lenkillä. Kevät on lähellä.