Talvi taittuu

Tämä on uusi kokemus. Aikaisemmin pienempien vammojen jälkeen on tuntunut taivaalliselta vetää järki hirteen ja pitkä lenkki heti kylmiltään. Nyt ei tulisi mieleenkään tehdä niin. Eli olen tullut vanhaksi, varovaiseksi ja rationaaliseksi, eikä minulla ole enää asiaa ennätysjuoksuihin. Ja hitot. Eilen vedin matolla alle neljän vauhtia. Leppoisaa. Illalla tein liikkuvuutta. Tänään on taas pyörää, kuminauhaa ja vetisiä koordinaatiota. Jalka on saanut nyt kunnon kyytiä ilman kilometrejä ja viikonloppuna se lepää lukuunottamatta vesijuoksua.

Eilen vesijuoksu vaihtuikin hiihtoon. Hiemanko oli hyvä keli. Ja aurinkoinen. Näin Sampankin siellä kaks kertaa kun ajoin ohi. Harmin paikka oli se, että jalka ei ihan fanittanut hiihtoa yhtä paljon kuin mieli. Tänään aamulla oli puolestaan vesijuoksun vuoro. Vedin taas kakkosia. Mummoja oli radalla hujan hajan, mutta tunnekuohu oli molemmanpuoleinen. Mummot päräyttelivät, että jos kerran menee noin kovaa niin pitää mennä toiselle puolelle ja sitä paitsi sinä menet vesikävelyä ihan väärin. Ei jalkojen kuulu mennä noin, vaan näin - rauhallisemmin. Eikä sen kuulu olla noin raskasta. Tuollainen puhkuminen ei voi olla terveellistä. Mene oikein ja rauhallisemmin niin ei tarvitse puhkua. En epäile, etteivät olisi mummot oikeassa. Helvetti kun saisin jättää altaan pian taakseni! Huomenna alkaa kevät.