Helmikuun kulumaa

Kiitos, yksi vasen polvi. Juu. Juu, laitetaan heti paikalleen, kiitos paljon. Äh, nyt nyppii taas. Ei polvi ole reilassa vielä. Jonesin konsultioon, mars! Keskiviikkona juoksin aamulla 3*500m'300m (kävelyä) + 1500m. Vauhdit olivat 5.00 ja 4.00. Illalla kävin vielä viimeistelemässä jalan nykytilaan kevyellä vitosella. Tai ei se enää ollut kevyttä. Kun happikonetta ei käytä, niin se kyllä huomaa. Nyt vain pitää saada joku roti tähän, että mitä pitää tehdä, jotta polvi paranee, niin teen sen. Kohta lumikin sulaa. Haluaa jo takaisin.

Perjantaina juoksin aamulla vitosen kevyttä. Polvi ei varsinaisesti enää sattunut, mutta ei se kunnossa ole. Lauantaina sillä ei kestänyt kuin tehdä kuntopiiriä ja kävellä. Sunnuntaina kykenin taipumaan hiihtolenkille. Vedin tunnin ja mäet kovaa. Mitä mäiksi Impivaarassa voi nyt sanoa, mutta silti. Ja sitten innostuin talviolympialaisista. Olisinpa nuori poika vielä, niin tekisin monia asioita eri tavoin kun tähän asti olen tehnyt. Vaan en ole. Kunnioitus niille, jotka osaavat elää. Viime viikolla juoksua tuli muuten 15 km. Se ei paljoa ole.

Tänään tuli piikkiä. Toistamiseen tuohon polvilumpion nurkille. Ehdittiin vaihtaa Jonesin kanssa kuulumisiakin. Nyt ei korvailla muutamaan päivään. Hhhmmm... koska tulee seuraava curling-matsi? Itse asiassa nyt tuntuu, että oli hyvä, etten lähtenyt pidemmälle vesilenkille, sillä se olisi ollut kyllä riittävä niitti polvelle. Mutta näin mennään nyt.

Viikonloppu vilahti taas. Kävimme eilen pikaisesti Nousiaisissa seuraamassa nuorten SM-hiihtoja. Aika jässiköitä nuo 22-vuotiaat. Osalle mäki ei näytä olevan mikään este vauhdinpidolle. Polvi antaa odottaa yhä. Hiljaista on. Korvaavissakin on vielä muutaman hetken paussi. Hiljaiseloa siis. Polvi ei vieläkään salli portaita ja ajan töihin autolla. Että kun olen ylpeä kaveri. Nääh, turha tässä on kaikesta piiskata. Taitaa muuten olla niin, että heti kun aloin setvimään näitä harjoittelujuttuja täällä sivuilla, vammat ovat seuranneet toisiaan. Korrelaatiota? Syy-seuraus-suhde? Mitä hittoa? Well, life's a bitch and then you die. Ei se niin vaikeaa ole.

Ei tuosta polvesta ota selvää. Harkitsen nyt (jälleen kerran) juoksukamojen pakkaamista laatikkoon ja laatikon hävittämistä kellarin syövereihin. Mikä pahinta kerta kerran jälkeen se ratkaisu kuulostaa paremmalta. Yritän vielä olla tekemättä näin. Tai no... Piipahdin Hell'n takapenkillä Tampereella tänään. Siellä oli Jukkakin pitkästä livenä. Mutta oli siellä kisojakin. Uusia kasvoja kärjessä. Se lienee positiivisinta antia. Nähtiinhän siellä ennätysparannuksiakin. Niin kivaa oli, ettei polveenkaan tunnu nyt lainkaan. Perseestä se silti on, jos sen nyt kerron.

Kävin tsekkaamassa varmuuden vuoksi kuolinpäiväni, vaikkei siihen nyt sen suurempaa tarvetta nykyisen terveydentilani valossa olekaan. Näillä näkymin kuolen vasta maanantaina 8. kesäkuuta 2054 eli elän 81-vuotiaaksi. On tässä matkaa vielä jäljellä, joten ei muuta kuin menoks.